• på svenska
  • in English
  • Suomi
     

Tarhaus

Tarhat ovat merkittäviä fosforin kuormituslähteitä. Hevostarhojen valumavesistä on mitattu jopa yhtä suuria fosforipitoisuuksia kuin haja-asutuksen puhdistamattomista jätevesistä ja fosforipitoisuudet ovat samaa luokkaa kuin Suomen fosforirikkaimmilla peltoalueilla. Hevosen liikkuessa tarhassa maakerros tiivistyy ja fosfori kulkeutuu pintavaluntana vesistöihin. Fosfori lisää levien kasvua vesistöissä. Lisäksi tarhoissa on epäedullisia bakteereja, joita voi kulkeutua valumavesien mukana pohjavesiin ja kaivoihin pilaten niitä. Myös typpeä kertyy tarhoihin jonkun verran hevosten ulosteista ja ravinteita kertyy syömättä jääneistä rehuista. Ravinnemäärät riippuvat siitä, miten kauan hevoset ulkoilevat, ja miten usein tarhat siivotaan ja niiden pinta vaihdetaan. Kuormitukset ovat suurimmillaan alkukevään valumissa, kun talven aikana kertyneet ravinteet liukenevat sulamisvesiin. 

Kuormituksen vähentäminen hevostaloudessa on siis tarpeen. Tarhojen säännöllisellä siivoamisella voidaan puolittaa fosforikuormitus. Tarhojen puhtaanapidon ja kestämisen kannalta on myös suositeltavaa, että tarhat voidaan välillä jättää lepäämään ja tarhoja käyttää vuorotellen. Ravinnekuormituksen ehkäisemiseksi ja ympäristöhygienian lisäämiseksi voidaan käyttää myös kemiallista puhdistusta, sillä pelkät biologiset menetelmät, ts. suojavyöhykkeet ja kosteikot eivät voi pysäyttää ravinteiden kulkua kokonaan.

 

 

 

Mitä voit tehdä:

  • Pidä saviperäisten tarhojen hevosmäärä pienenä
  • Poista lanta tarhoista päivittäin
  • Tarkista hevosten ruokinta: tasapainoisella ruokinnalla vaikutetaan lannan sisältämien ravinteiden määrään (seuraa N ja P osuuksia)
  • Sijoit avesipiste tasaiselle maalle
  • Rajoita ruokintaa tarhoissa ja siivoa syömätön rehu pois
  • Varmista maaperän suuri vedenimeytyskyky esim. pintavahvistuksilla (esim. sora ja kankaat) ja kierrättämällä rehu- ja vesipistettä (vähentää hevosen aiheuttamaa maaperän tallautumista ja tiivistymistä)
  • Perusta laskeutusaltaita: altaiden kasvillisuus hidastaa veden virtausta, suodattaa ravinteita ja vähentää ravinteiden huuhtoutumista vesistöihin
  • Perusta kosteikkoja: kosteikot ovat useiden kasvi- ja eläinlajien elinympäristöjä, joten ne ylläpitävät ja lisäävät myös biodiversiteettiä

 

Lainsäädännön vaatimukset

Suomen lainsäädännön mukaan hevosten ulkoilualueet tulee sijoittaa ja rakentaa niin, ettei pohjavesille aiheudu pilaantumisvaaraa ja vaara pintavesille on mahdollisimman pieni. Myös eläinsuojeluvaatimukset ja hevosten käyttäytymistarpeet on otettava huomioon mitoituksessa. Lisäksi rakennusluvassa tai tallilla tehdyn valvonnan yhteydessä voidaan antaa erillisiä määräyksiä ulkoilualueiden kunnostamisesta tai puhdistamisesta.

Suomessa on tarha-alaa noin 500 m2 hevosta kohden eli hevosmäärien kasvaessa, myös tarha-ala kasvaa.

 

Etäisyydet vesistöistä  

Hevosten jaloitellessa ympärivuotisesti erityisesti kasvipeitteettömillä tarhoilla, on vaarana, että ravinteita huuhtoutuu sade- ja sulamisvesien mukana. Suomessa suosituksena on perustaa hevosten ulkotarha vähintään 20 m etäisyydelle valtaojasta ja 100 m purosta ym. vesistöstä. Vesistöön ja valtaojaan viettävät rinteet tulee jättää kokonaan tarha-alueiden ulkopuolelle, ellei rinteen ja vesiuoman välille ole mahdollista jättää riittävää suojavyöhykettä. Talvikausina rinnetarhojen käytön määrää voi olla tarpeen myös rajoittaa.

 

Tarhojen pohja ja käytettävät materiaalit

Tarhojen pitää olla kaiken sään kestäviä. Pohjan tulee kantaa hevonen ja antaa tasainen tuki kaviolle. Pohja, jossa joustokerros vaimentaa hevosen kavioon ja jalkaan tulevan iskun voimakkuutta on tärkeä. Tarhoissa käytettävistä materiaaleista hiekka ja sora ovat hyviä vaihtoehtoja, sillä ne läpäisevät hyvin vettä. Hiekkapintainen tarha on yleensä hyvä valinta silloin, kun tarhat ovat kovassa käytössä. Kuivatuksen järjestäminen on tehtävä salaojittamalla tai avo-ojilla. Hiekkapinnan haasteena on kuitenkin pidetty sitä, että hevoset saattavat syödä hiekkaa, mistä seuraa terveydellisiä ongelmia. Tarhoissa pinta voi kulua, likaantua ja maakerros tiivistyä, jolloin vesi ei kulkeudu salaojiin, vaan jää tarhan pinnalle. Tämä vaatii pinnan uusimista. Suomessa on testattu myös kumirouhetta ja haketta, joista tarkemmin tietoa tämän luvun esimerkkiosiossa.

Myös erilaisia suodatinkankaita (geotekstiilejä) voidaan käyttää vähentämään pintavaluntaa, tallautumisesta aiheutuvia vahinkoja sekä eroosiota. Ruotsissa karjan ulkoilualueille tehdyn tutkimuksen mukaan geotekstiilit lisäävät suodatuskapasiteettiä, sillä ne esimerkiksi estävät hienoja maahiukkasia tukkimasta maaperää ja vähentää siten myös pintavaluntaa. Lisäksi geotekstiilien avulla vähennetään valumaveden  typen ja fosforin kokonaispitoisuuksia. Myös tarhan rakentamiskustannukset voivat olla pienemmät, sillä perustukset voidaan tehdä lähemmäs maanpintaa.

 

Tarhavesien puhdistus

Jaloittelutarhojen siivoaminen on yksi keskeinen toimenpide tarhojen ravinnekuormituksen pienentämiseksi. Lisäksi tarhojen kuormituksia voidaan vähentää kemiallisella ravinteiden saostuksella. Tällöin valumavesistä saostetaan liukoinen fosfori erilaisilla rauta-, alumiini- tai kalsiumyhdisteillä. Käsitellyt tarhavedet johdetaan avo-ojien kautta altaaseen, missä fosfori saostuu ja kerrostuu altaan pohjalle. Myös typen ja orgaanisen kuormituksen määrä vähenee saostuksessa.

 

Kuvan lähde: EquineLife -hanke

Puhdistusaltaan tulisi olla pinta-alaltaan vähintään 2-5 % tarha-alueen koosta, ja altaan tilavuuden vähintään 0,02 m2 valuma-alueen neliötä kohden. Perusperiaate on, että allas kannattaa rakentaa enemmin liian suureksi kuin liian pieneksi. Mikäli allas on liian pieni, vesi viipyy siinä liian lyhyen aikaa, eivätkä ravinteet ehdi pidättyä altaaseen. Rakennusvaiheessa huomio kannattaa kiinnittää myös siihen, ettei allas kerää ylimääräisiä valumavesiä, jolloin virtaama nousee ja kemikaalia tarvitaan enemmän.

 

Tarha-alueiden koko ja muoto

Tarha-alueilla on hevosen hyvinvoinnin kannalta suuri merkitys. Hevoset tarvitsevat paljon liikuntaa ja ulkoilua, johon tarvitaan varsinaisten suorituspaikkojen lisäksi myös tarha-alueita. Se, miten pitkään ja millaisessa tarhassa hevonen tulee pitää, riippuu hevosesta ja hevosten määrästä. Tarhojen minimikoosta ei ole Suomessa määräyksiä laissa, mutta suosituksia esimerkiksi hevosten ympäristönsuojeluohjeessa. Mikäli tarhassa on yksi hevonen, on suositeltava vähimmäiskoko 500 m2. Mikäli hevosia tarhataan ryhmässä, suositeltava mitoitussuositus on 200-250 m2 per hevonen tai poni. Hevostallien ympäristönsuojeluohjeen (Ympäristöministeriö, 2003) mukaan ulkotarhan suositeltava vähimmäiskoko on 20-25 m x 50-75 m eli pinta-alana se vastaa 1000-2000 m2.

Tarhan muoto vaikuttaa myös hevosen haluun liikkua. Suorakaiteen muotoinen pitkä tarha houkuttelee yleensä hevosta liikkumaan. Mikäli maa-aluetta on käytettävissä niukasti, ja on tarpeen tarhata hevosia yksittäin ja niitä on paljon, on suositeltavaa rakentaa pitkiä ja kapeita tarhoja. Tämä mahdollistaa laumamaiset olosuhteet. Jotta hevoset eivät kuitenkaan pääse vahingoittamaan toisiaan, on tarhojen väliin jätettävä vähintään kolmen metrin väli.

 

Takaisin hyviin lantahuollon käytäntöihin